Janica Järvenpää, Urheilupsykologi (sert.)
Olin elo-syyskuun vaihteessa Pariisin paralympialaisissa Suomen joukkueen mukana, roolini oli Welfare- ja Safeguarding Officer. Olipahan hieno, ainutlaatuinen ja intensiivinen kokemus! Olin ensikertalaisena monilajikisoissa mukana, joka varmasti näkyi siinä, että kisakylän moniärsykkeisyys ja intensiivisyys tuli pienoisena yllätyksenä. Huomasin, että alussa piti kovasti säädellä omaa vireystasoa, ettei kisakylän (joka oli sama, kuin olympialaisissa) hulina ja hälinä vienyt ylikierroksille. Nautin kuitenkin täysin rinnoin yhteisöllisestä huumasta, joka kisoissa oli valloillaan aina Suomen kotoisasta olohuoneesta melkein loppuunmyydylle Stade de Francelle.
Ensimmäistä kertaa niin olympialaisissa, kuin paralympialaisissa oli Suomen joukkueissa Welfare Officerin akkreditointi, jonka roolissa minä parapuolella toimin. Olympialaisissa vastaavassa roolissa toimi Tiina Röning. Toimimme molemmat myös Suomen joukkueiden Safeguarding Officereina. Mielenterveyden ammattilaisina työtehtäviimme kuului vakaan ja turvallisen toimintaympäristön vahvistaminen, yhteyshenkilönä toimiminen kaikissa mielenterveys- ja psyykkiseen hyvinvointiin liittyvissä asioissa. Lisäksi tehtäviin kuuluivat mahdollisissa kriisitilanteissa psykologisten arvioiden ja interventioiden läpivieminen.
Myös varmistaminen, että urheilijoiden hyvinvointi huomioidaan sekä esiin nousevat mahdolliset haasteet käsitellään asianmukaisesti, turvallisesti ja eettisesti kuuluivat ydintehtäviimme. Lisäksi Safeguarding, eli vastuullisuuskysymyksiin liittyvien asioiden huomioiminen ja niistä viestiminen kuuluivat työnkuvaani. Totta kai tuimme myös urheilijoiden, valmentajien ja lajijohdon suorituskykyä eri keinoin. Käytännössä tämä tarkoitti kahvilla tai lounaalla käymistä urheilijoiden ja valmentajien kanssa, höpöttämistä bussissa matkalla harjoitus- tai kisapaikalle, suorituspaikalla tukemista, helminauharannekkeiden tai avaimenperien tekemisen lomassa käytyjä keskusteluita yms. Tuntosarvet saivat olla pystyssä ilmapiirin ja tunnetilojen havainnoimiseen ja aistimiseen.
Esteettömyyden huomioiminen ei ole itsestäänselvyys, edes parakisoissa
Lähdin matkaan suurimman osan joukkueesta kanssa maukkaan lentokenttähotelliaamupalan kautta. Joukkueessamme oli 16 urheilijaa ja yksi opasjuoksija. Staffia oli sen sijaan enemmän. Tämä ei parapuolella ole tavatonta, sillä joukkueessa on vammattomiin verrattuna enemmän tarvetta staffille. Staffimme koostui valmentajista, pyörätuoliteknikoista, henkilökohtaisista avustajista, yleis- ja lajijohdosta, lääkäreistä, fysioterapeuteista, kisapapista, suomen- ja ranskankielisestä kisa-avustajasta, kahdesta vapaaehtoisesta kisa-avustajasta sekä minusta. Olin ainoana psyykkisenä valmentajana/urheilupsykologina joukkueen matkassa. Toimin ”medical teamissä” terveydenhuollon ammattilaisena yhdessä lääkärin ja fysioterapeuttien kanssa. Niin olympia-, kuin paralympiajoukkueilla oli kisoissa mukana myös kisapapit. He ovat kulkeneet joukkueiden matkassa mukana jo vuosien, ellei vuosikymmenien ajan.
Parakisoissakaan ei ole takuita, että esteettömyys olisi kaikilta osin aina huomioitu. Vuosi sitten Pariisissa parayleisurheilun MM-kisoissa harjoituspaikalla oli esimerkiksi vain yksi inva-WC. Nyt saimme odotella kyytiä lentokentältä kisakylään, sillä kuljetuksessamme ei ollut huomioitu tarvetta pyörätuolipaikoille. Urheilijamme ovat tähän jo tottuneet, mutta harmittavaahan se tietysti on, ettei edes kisoissa, joissa esteettömyys on pyritty kaikin tavoin ottamaan huomioon, suju ongelmitta.
Kisakylässä oli vastassa toinen toista upeasti koristeltuja eri maiden taloja. Australian talon edustalla koreili koristekenguruita ja heillä oli omissa tiloissaan McCafé, kun taas Hollannin talon edustalla komeili lukematon määrä oransseja pyöriä. Asuimme eri talossa, kuin Suomen olympiajoukkue, mutta lajijohtoomme kuuluneet henkilöt olivat sisustaneet Suomi-tilat meille jo etukäteen valmiiksi. Joukkueen yhteisiä tiloja, jotka tulivat seuraavien viikkojen aikana meille hyvinkin tutuiksi, olivat toimisto ja terassi katutasossa sekä joukkueen olohuone kerrostalomme toisessa kerroksessa. Olohuoneen ovi oli auki joka päivä ainakin klo 6–22 ja sieltä sai hakea itselleen välipalaa, keittää juhlamokkaa, pitää kisakatsomoa tai tehdä itselleen tai joukkuekaverille suomikäsikorun tai -avaimenperiä. Olohuoneesta tulikin nopeasti meille turvallinen kotisatama, johon tulla jos kaipasi seuraa.
Kisakylässä elettiin yltäkylläisyydessä. Joka puolella oli juoma-automaatteja, joista sai ilmaista juotavaa, kaduilla oli Grab n’ Go asemia, joista sai munaleipiä, keksejä, jäätelöä sekä kahvia. Ruokalassa ruoka ei ollut ihan ranskalaisen kulinarismin maineen veroista, mutta määrä korvasi laadun.
Kisakylästä löytyi myös, jos jonkinlaista ajanvietettä. 0 % Coronabaarissa istuskelusta joka päivä vaihtuvaan huippukokin naposteluannoksista nauttimiseen. Ärsykkeitä oli joka lähtöön. Joistain urheilijoista ja valmentajista kuoriutui pinssienvaihtomestareita (suomipinssejä vaihdettiin eri maiden pinsseihin ja eniten vaihtaneilla löytyi n. 60 eri maan pinssejä). Kisakylään oli luotu kuntosalin yläkertaan Mind Zone alue, jonka seesteinen spa-tunnelma, rauhoittava äänimaisema ja himmeän lämmin valaistus rauhoitti ja maadoitti jo muutaman sekunnin tilaan astumisen jälkeen. Mind Zoneen hakeutui henkilöitä, jotka kaipasivat irtautumista hälinästä. Siellä pystyi maalaamaan sekä värittämään tai tekemään vr-lasien kautta ohjattuja hengitysharjoituksia tai omaan suoritukseen valmistavia mielikuvaharjoituksia. Paikalla oli myös urheilupsykologian asiantuntijoita, jos joku halusi keskustella. Teimme pienemmällä porukalla tutustumiskäynnin Mind Zoneen ja tiedän useamman urheilijan käyttäneen tilaa hyödykseen kisojen aikana.
Eri puolilla kisakylää oli flyereita, joissa normalisoitiin psyykkisen tuen tarvetta ja ilmoitettiin numero, johon voi olla yhteydessä, jos kaipaa tukea. Linja on auki aina Los Angelesin 2028 paralympialaisiin asti. Kansainvälinen Olympia- ja Paralympiakomitea tekivät yhteistyötä yhtiön kanssa, joka tekee työtä internethäirinnän kitkemiseksi. Olympialaisten aikaan urheilijoihin ja taustoihin kohdistui yli 8500 häirinnän kriteerit täyttävää postausta/kommenttia, jotka ilmoitettiin urheilijoiden ja taustojen puolesta. Olympiaurheilijat rekisteröitiin automaattisesti palveluun, paraurheilijat joutuivat rekisteröitymään halutessaan itse.
Jo toisena päivänä sain huomata, miten ajantaju hävisi kuplassa. Toisen päivän päivällisellä erehdyin luulemaan, että olimme olleet kisakylässä jo useamman päivän, vaikka olimme nippa nappa olleet siellä vuorokauden. Viikon jälkeen tuntui, että olimme tulleet hetki sitten. Yhteensä olin reissussa 15 päivää, jotka menivät kuin hujauksessa.
Saavuin Pariisiin neljä päivää ennen, kuin kisat suomalaisilla alkoivat. Ennen kisojen alkua pyrin olemaan ”saatavilla” treenikentillä ja kisakylässä. Osallistumaan paralympialaisten avajaisiin oli huikea kokemus. Lähdimme avajaisiin neljän aikoihin iltapäivällä ja palasimme takaisin yhden maissa yöllä. Osa urheilijoista pääsi onneksi lähtemään jo aiemmin ja osa jätti luonnollisesti avajaiset kokonaan väliin, jos oma kisasuoritus oli lähipäivinä. Iltaisin, jos aikataulu soi, pidimme laji- ja yleisjohdon tapaamisen, jossa käytiin läpi lajeittain ja asiantuntija-aloittain päivän polttavimmat asiat ja seuraavan päivän suunnitelmat.
Urheilun kauneimmat ja rumimmat puolet
Olen ollut kaksi kertaa mukana parayleisurheilun MM-kisoissa. Viime vuonna Pariisissa ja tänä vuonna Japanissa. Kisojen aikana olen päässyt hyvin tutustumaan yleisurheiluporukkaan, joka oli myös suurin yksittäinen laji kisoissa. Olemme yleisurheilun fysioterapeutin kanssa aiemmilla kisamatkoilla kokeneet hyvänä, kun olen osallistunut urheilijoiden luvalla ja aikataulujeni puitteissa urheilijoiden hoitoon/käsittelyyn. Näin ollen olen päässyt hieman kuulostelemaan rauhallisemmassa paikassa myös niitä urheilijoita kenen kanssa en ole tehnyt pidempää yhteistyötä. Joidenkin urheilijoiden kanssa prosessit ovat kestäneet liki kaksi vuotta, muutaman kanssa emme olleet tavanneet kertaakaan aiemmin. Ennen kisoja olin kaikkiin urheilijoihin yhteydessä ja muistutin, että voivat matalalla kynnyksellä olla yhteydessä ennen kisoja, niiden aikana ja jälkeen.
Urheilupsykologi, väitöskirjatutkija ja Supyn hallituksen jäsen, Tatja Holm lähetti kaikille olympia- ja paralympiaurheilijoille Kansainvälisen Olympiakomitean laatiman seulontakyselyn psyykkisen terveyden osalta syksyllä -23. Mittarilla pyrittiin tunnistamaan urheilijoita, joilla on kohonnut riski kohdata mielenterveyden haasteita. Vastatessani parapuolesta, olin niihin paraurheilijoihin yhteydessä, kenen vastaukset nousivat yli pisterajojen. Tätä hyvinvoinnin systemaattista seurantaa jatketaan myös kisojen jälkeen.
Olympia- ja paralympiajoukkueiden prosessit kohti Pariisia alkoivat syksyllä -23 Pariisin pre-campillä, jossa mm. luotiin Pohjoisten Tähtien yhteiset arvot. Pidimme kisapapin Olli-Pekka Silverhuthin kanssa parajoukkueelle arvotyöpajan tammikuussa -24 Pajulahdessa paralympialaisiin valmistavalla leirillä. Pienryhmätyöskentelyn kautta kävimme läpi urheilijoiden ja laji- sekä yleisjohdon kesken, miten toivomme arvojen näkyvän toiminnassamme käyttäytymisen ja konkretian kautta. Palasimme arvoihin vielä viimeisessä infotilaisuudessa ennen kisoja. Pyrin pitämään arvoja esillä myös eri keskusteluissa kisojen aikana.
Joukkueessamme oli hyvä joukkuehenki, jota moni toi puheissaan esiin niin joukkueen sisällä, kuin ulospäin. Paralympialaisissa aiemmin kilpailleet toivat hyvää, positiivista varmuutta ja kokemusta sekä ensikertalaiset puolestaan noviisien iloa ja innokkuutta. Urheilijat tukivat ja kannustivat aidosti toisiaan. Pääsimme kokemaan urheilun koko laajan tunnekirjon. Oli onnistumisen ja ilon hetkiä. Oli karvaita pettymyksiä, mm. kun jousiampuja Jere Forsbergin pudotuskilpailu meni jatkonuoleen, jossa ratkaistaan jatkopaikka nuoli nuolesta. Jere ampui kylmän viileästi kympin, mutta amerikkalainen jalkajousiampuja ampui piirun verran lähemmäs keskipistettä ja näin ollen meni jatkoon.
Muutama urheilija joutui myös jättämään kisansa väliin sairastapauksien takia. On raakaa, kun tekee vuosia töitä, eikä pääse omalla h-hetkellä näyttämään sen hetkistä parastaan. Pettymysten jälkeen musta huumori tuli tutuksi ja toimi tapana käsitellä tapahtunutta. Häpeän tunteen raastavuus ja raakuus näytti omat kasvonsa. Olemme raa’an ihmisyyden äärellä ollessamme paljaita laittaessamme itsemme 100 % likoon ja, jos lopputulos ei ole toivotunlainen.
Pitkiä päivä ja PPB (post paralympic blues)
Päivät venyivät pitkiksi. Yllätyin siitä, miten hyvin sitä pärjäsi lyhyen ajan vajailla yöunilla etenkin, kun päivät olivat aktiivisia. Huomasin, miten kisakupla auttaa jaksamaan ja pitämään omaa vireystasoa yllä. Kilpailujen pättymisen jälkeen sain Pariisissa toden teolla puristaa itsestäni vielä puhtia 1,5 päivän loppurutistukseen. Väsymys iski kuitenkin kisojen päätyttyä, kun uskalsi hieman psyykkisesti höllätä. Kotiin tullessa iski uupumus. Ymmärrän nyt, palattuani Suomeen, ettei kahden päivän palautuminen ollut riittävä. Yritän ottaa tästä kokemuksesta opiksi. Yritin ottaa tavoitteekseni kisoihin, että yritän joka päivä ottaa itselleni tunnin omaa aikaa ja yritän nukkua väh. 7 h yössä. Tämä ei valitettavasti toteutunut. Jos en ollut treeni- tai kisapaikalla, tuntui että halusin viettää aikaa yhteisissä tiloissa. Siellä mahdollistuivat spontaanit kohtaamiset urheilijoiden ja valmentajien kanssa sekä havainnointi tunnelmasta. Ensi kerralla pyrin pitämään mahdollisuuksien mukaan paremmin tavoitteistani kiinni. On hyvä näyttää omalla esimerkillä mallia.
Kisoissa kyllä jaksoi ja kykeni keskittymään kahden viikon ajan, mutta luonnollisesti omat arjen työt kasautuivat, lähes kolmen viikon poissaolon jälleen. Alkusyksy on monen kauden ja projektin alku, hyppäsin siis takaisin jo täydessä vauhdissa puksuttavaan junaan. Tulevaisuudessa yritän/koetan myös suunnitella töihin paluun järkevämmäksi. Käytännössä tarvetta ottaa muutaman lisäpäivä vapaata kisojen jälkeen, puhtaasti palautumiseen.
Ei ole tavatonta, että urheilijat, valmentajat ja muu sitoutunut staffin väki käy heille noin tärkeiden kisojen jälkeen aikamoisen ulospuhalluksen. Huomasin itsekin kärsiväni jonkinasteisesta Post-Paralympic Bluesista. Kävimme joukkueen kanssa läpi mitä se on ja kuinka tavallista se on. Puhuimme laji- ja yleisjohdon kanssa siitä, miten tärkeää on myös kisojen jälkeen olla urheilijoihin ja valmentajiin yhteydessä. Kommunikointi saattaa helpottaa heidän kisojen jälkeistä oloa ja antaa tunnetta välittämisestä – olivat kisat menneet huonommin tai paremmin. Olen kisojen jälkeen ollut vielä kaikkiin urheilijoihin yhteydessä, jatkanut prosesseja ja aloittanut uusia.
Kaiken kaikkiaan kisat olivat opettava, mielenkiintoinen ja upea kokemus. Pariisin paralympialaisia 2024 en tule koskaan unohtamaan. Nyt on aika kääriä taas hihat ylös ja alkaa omalta osalta tekemään töitä taas seuraavan paralympiadin eteen!